Parempi EU ensi vuonna?

Yksi EU-vaalikeskustelun erikoisuuksista on ollut Lissabonin sopimus. Sitä on tunnepohjalta joko vastustettu tai kannatettu, mutta harva on puhunut asiaa sen sisällöstä.

EU:n toimintaa uudistava Lissabonin sopimus astuu toivottavasti voimaan vuoden 2009 lopussa. Toivottavasti, sillä sopimusuudistus muuttaa unionin toimintaa nykyistä tehokkaammaksi, mahdollistaa yhtenäisen toiminnan suhteessa ulkosuhteissa ja vahvistaa vaaleilla valitun Euroopan parlamentin asemaa.

Uuden sopimuksen myötä lähes kaikesta EU-lainsäädännöstä päätetään Euroopan parlamentissa. Järjestelmä on pääpiirteissään selkeä: komissio esittää, parlamentti ja jäsenmaita edustava ministerineuvosto päättävät. Eurovaalien tuloksella on siis enemmän merkitystä kuin koskaan aiemmin.

Olen itsekin peräänkuuluttanut EU:n yhtenäisyyttä suhteissa mm. Venäjään. Lissabonin sopimus tarjoaa tähän työkalut: ulkoministeri ja tätä avustava perustettava ulkosuhdepalvelu luovat pohjan sille, että unioni on vakavasti otettava toimija maailmanpolitiikassa. Euroopan on pystyttävä ajamaan paitsi etujaan myös arvojaan tehokkaasti.

EU:n energiapolitiikkaa on rakennettu epämääräisillä ad hoc -ratkaisuilla, koska unionilla ei ole ollut kunnon toimivaltaa energia-asioissa. Lissabonin sopimuksen myötä on. Ilmastonmuutoksen, nousevan energian hinnan ja Venäjän kaasutoimitusten epäluotettavuuden ristipaineessa tehokkaan energiapolitiikan rakentaminen on seuraavan komission ja parlamentin tärkein tehtävä.

Lissabonin sopimuksen vastustajiksi ovat Suomessa profiloituneet Perussuomalaiset. Populisteilta ei johdonmukaisuutta voi aina odottaakaan, mutta tässä kysymyksessä epäloogisuus on saavuttanut aivan uusia ulottuvuuksia: sopimus puuttuu nimenomaan niihin EU:n ongelmiin, mistä ”EU-skeptikot” ovat vuosikausia valittaneet.

Sopimus lisää EU:n demokratiaa: se kasvattaa vaaleilla valitun parlamentin valtaa, luo kansalaisaloitteen mahdollisuuden ja mahdollistaa kansallisten parlamenttien ”hätäjarrun”, jos esitys loukkaa läheisyysperiaatetta. Se selkeyttää unionin päätöksentekoa yhtenäistämällä menettelyjä. Sopimukseen kuuluva perusoikeuskirja parantaa kansalaisten oikeusturvaa suhteessa EU-toimielimiin.

Lisäksi sopimus sisältää artiklan EU:n jäsenyydestä eroamiselle, minkä luulisi olevan ilouutinen EU:n vastustajille.

On totta, että sopimusteksti on kammottavaa luettavaa. Vuonna 2001 alkanut työ sopimuksen eteen on kokenut niin monet käänteet, että lopputulos on kauniisti sanoen vaikeaselkoinen. 

EU:n jäsenmaiden pääministerit kokoontuvat viikkoa eurovaalien jälkeen päättämään mm. Irlannille myönnettävistä erityisistä ”takeista”. Samassa yhteydessä Irlanti sitoutunee järjestämään syksyllä uuden kansanäänestyksen Lissabonin sopimuksesta.

Irlannin takeissa vakuutetaan, ettei Lissabonin sopimus pakota Irlantia nostamaan yritysverotustaan, lähettämään kansalaisiaan EU-armeijaan tai sallivan aborttia. Kohtuullisen absurdia kamaa, siis – Lissabonin sopimuksesta kun ei tällaisia asioita todellakaan löydy. Valitettavasti nämä olivat tutkimusten mukaan irlantilaisten suurimpia pelkoja heidän päätyessään vastustamaan sopimusta edellisessä kansanäänestyksessä.

Kun Irlannin takeista on sovittu, alkaa Brysselissä uusi työ: loppuvuoden aikana jäsenmaat ja EU-toimielimet sopivat, miten Lissabonin kanssa aletaan käytännössä elää. Avoimia kysymyksiä on vielä useita. Tässä työssä tarvitaan myös osaavia ja aktiivisia meppejä.